Soturimunkin perintö, osa 4: Minkä taakseen jättää, sen edestään löytää

Pari viikkoa sitten kerroin blogitekstissäni, kuinka olin vahingossa menossa vierailulle vanhaan kung-fu-kouluuni. Tämä teksti on jatkoa sille tarinalle. Pahoittelen, että nämä tarinat eivät tule kronologisessa järjestyksessä.

Kung-fu-opettajani, Shifu, oli tarjonnut aiemmin päivälle siskolleen autokyytiä. Meidän oli tarkoitus hakea sisko hänen työpaikaltaan takaisin kotiin. Tuossa vaiheessa en vielä tiennyt, että Shifun sisko työskenteli samassa kung-fu-koulussa, josta olin lähtenyt väkivallan vuoksi kahdeksan vuotta aiemmin.

Ajoimme kung-fu-koululle Shifun uudenkarhealla Hondalla. Menomatkalla katselin rauhassa ikkunasta alati vaihtuvia maisemia. Heräsin ajatuksistani, kun ohittamamme rakennukset alkoivat näyttää etäisesti tutuilta. En ollut viettänyt vuosiin aikaa Dengfengin eteläpuolella, joten en saanut heti mieleen, mistä muistin rakennukset. Nopeasti muistot menneisyydestä palasivat mieleeni. Muistin siinä hetkessä, että noita samoja rakennuksia kiertelin nuorena poikana hyvien ystävieni kanssa. Tajusin viimein, että olimme lähellä entistä kung-fu-kouluani. Paniikki ja ahdistus valtasi nopeasti mieleni. Ei kai me nyt siihen kouluun olla menossa, ajattelin tuskastuneena. Olin tilanteesta sen verran kiusaantunut, etten saanut sanaakaan suustani ennen kuin olimme jo ajaneet vanhan kung-fu-kouluni pääportista sisään. Siinä vaiheessa oli jo liian myöhäistä kääntyä takaisin. Minun oli kohdattava menneisyyteni silmästä silmään, vaikka se olisi viimeinen tekoni.

Shifu pysäköi autonsa kung-fu-koulun päärakennuksen edessä olevalle suurelle parkkipaikalla. Yritän jäädä odottamaan häntä auton sisään, etten kohtaisi ihmisiä menneisyydestäni, mutta Shifu kehotti minut ulos autosta. Nöyrryin hänen pyyntöönsä ja nousin autosta jännittyneenä. Minua jännitti sen verran paljon, että jouduin ottamaan tukea auton konepellistä pysyäkseni pystyssä. Shifu kysyi, että olenko kunnossa nähtyään vitivalkoiset kasvoni. Valehtelin voivani hyvin, minkä jälkeen jatkoimme matkaa koulun toimistorakennusta kohti. En tiedä, miksi valehtelin. Jos olisin kertonut ystävälleni totuuden menneisyydestäni, asiat olisivat luultavasti menneet toisella tavalla.

Kävelymatkalla toimistorakennuksen suuntaan pälyilin kiusaantuneena ympärilleni. Toivoin kaikista eniten, ettei kukaan vanhoista tutuistani näkisi minua siellä. Olin täysin varma, ettei minulle oltu vielä annettu anteeksi vuosia sitten tekemiäni asioita. Järjestin vuosia aikaisemmin saman koulun edessä kohtauksen, kun minun piti lyödä toista kung-fu-oppilasta kepillä selkään. Hajotin saamani kepin paljaaseen hiekkakenttään, lähdin pakkaamaan tavaroitani ja poistuin koulusta katsomatta lainkaan taakseni.

– Käyn tuolla toimistossa hakemassa siskoni. Odota sinä tuon pagodin alla, Shifu sanoi ja osoitti kädellään kymmenen metrin päässä olevaa punaista kiinalaista huvimajaa.

– Ok. Meneekö sinulla kauan? kysyin huolestuneena.

– Ei varmaan. Korkeintaan varttitunti, Shifu sanoi ja käänsi minulle selkänsä.

Kiiruhdin nopein askelin pagodin suuntaan. Pagodi sijaitsi varjossa toimistorakennuksen vieressä ripustettujen nyrkkeilysäkkien ja kahvakuulien vasemmalla puolella. Ajattelin pagodin olevan hyvä suojapaikka, jossa voin huomaamatta kuluttaa aikaani Shifun ja hänen siskonsa tuloon asti, joten rentouduin hieman huvimajan viileässä varjossa. Olisihan se ollut äärimmäisen epätodennäköistä, että olisin kohdannut tuttuja ihmisiä tuona lyhyenä odotteluaikana, mutta elämä joskus yllättää.

Kymmenen minuuttia kului nopeasti. Kulutin aikaani muistelemalla nuoruuttani kyseisessä kung-fu-koulussa. Jokainen ympärilläni oleva rakennus, seinämaalaus ja treeniväline veivät minut vuosien taakse. Elin menneisyyteni uudelleen pagodin viileässä varjossa. Jotkut mieleeni tulleista muistoista olivat hyviä, loput olivat huonoja. Suurimman osan mieleeni palautuneista muistoista olin kertonut eteenpäin ihmisille Suomessa ja kertonut esikoiskirjassani Soturimunkin oppipoika. Osa muistoista oli niin henkilökohtaisia, että halusin pitää ne itselläni. En voinut kuvitella, että istuin edellisen kerran samalla kohdalla lähes kymmenen vuotta aiemmin rakkaan ystäväni kanssa. Nyt istuin siinä muuttuneena miehenä, eikä mikään tuntunut olevan enää ennallaan. Vanhat ystävät oli hävinneet kokonaan elämästäni, olin lukenut itseni lääkäriksi ja olin saanut elämääni uusia ihmisiä, joista en haluaisi koskaan luopua. Jos mietin tulevaisuuden suunnitelmiani silloin, niin en koskaan kuvitellut, että elämäni kulkisi tällaista tietä. Miten tässä näin kävi? mietin hiljaa mielessäni.

Varttitunnin odottelun kohdalla aloin todella huolestua. Shifua tai hänen siskoaan ei näkynyt missään. Tarkastin ajan rannekellostani, minkä jälkeen huoleni lisääntyi entisestään. Kellonajan perusteella kung-fu-treenit ovat juuri loppumaisillaan läheisellä hiekkakentällä ja oppilaat opettajineen kävelisivät hetkenä minä hyvänsä piilopaikkani ohi. Ajatus siitä sai minut voimaan pahoin ja tuskanhiki nousi kasvoilleni. En ollut valmis kohtaamaan entistä kung-fu-mestariani, koska erosimme riitaisissa merkeissä kaikki nuo vuodet aiemmin. Voihan se olla, että entinen kung-fu-mestarini Gang olisi saattanut antaa minulle asian anteeksi jo vuosia aiemmin, mutta huonoimmassa tapauksessa hän olisi edelleen minulle vihainen ja hän hakkaisi minut kung-fu-oppilaidensa edessä henkihieveriin.

Hiljalleen ahdistus sai minusta vallan. Pian olin ainoastaan siitä varma, että minun tuurillani kohtaisin Gangin uudelleen. Sen vuoksi minun oli keksittävä jokin pakosuunnitelma.

En kerennyt keksiä pakosuunnitelmaa ennen kuin ensimmäinen kung-fu-porukka oli jo kävelemässä siistissä muodostelmassa pian pagodin ohi. Kukaan heistä ei edes kääntänyt katsetta suuntaani. Heidän vierellään kulki uudessa valkoisessa puvussa nuori opettaja, jota en ollut nähnyt koskaan ennen. Hänen lapsenomaiset kasvonsa kertoivat minulle, ettemme millään voineet olla opiskelijoita samaan aikaan vajaa kymmenen vuotta aiemmin. Kukaan ohittavasta kung-fu-porukasta ei siitä syystä olisivoinut edes tunnistaa minua aiemmilta vuosilta, joten selvisin säikähdyksellä. Huokaisin keuhkoni tyhjäksi, koska ajattelin huoleni olevan pahasti liioiteltua.

Kaikki oli toisin seuraavan kung-fu-porukan kohdalla. Näin jo kaukaa, että vanha kung-fu-mestarini Gang johdatti nuorten kiinalaisten oppilaiden joukkoa kohti majoitusrakennusta. Hänessä oli iän tuomaa karismaa ja arvokkuutta, mutta tunnistin hänet entiseksi ystäväkseni. Aavistukseni olivat osuneet oikeaan. Gang oli edelleen opettajana kyseisessä koulussa. En halunnut ottaa riskiä, että entinen ystäväni näkisi minut pagodin varjoissa, joten livahdin äkkiä piiloon toimistorakennuksen päädyssä olevaan yleiseen WC-tilaan.

WC:n sisällä kiiruhdin lähimpään koppiin ja lukitsin oven takanani. Kun olin huokaisemassa lukitussa tilassani helpotuksesta, juuri sillä hetkellä kuulin jonkun henkilön tulevan aivan minun perässäni ovesta sisään. Pelkäsin kyseisen henkilön olevan Gang, joten seisoin tönkkösuolattuna WC:n seinää vastaan. En halunnut liikkua. En halunnut avata silmiäni. En halunnut hengittää. En halunnut päästää ääntäkään, ettei sijaintini paljastuisi tälle toiselle henkilölle.

Odotin paikallani liikkumatta muutaman sekunnin. Viimein kuulin naapurikopin sulkeutuvan ja ovi meni lukkoon. En uskaltanut liikkua vieläkään, joten odottelin jälleen. Sitten kuulin sen. Oudoimman pierun, jonka olen elämäni aikana kuullut. Se oli korviasärkevää kimeää ujellusta. Se kuulosti aivan kuin joku olisi puhaltanut keuhkonsa tyhjäksi kukkopilliin Kuopion torilla. En vieläkään voi ymmärtää, kuinka joku pystyi saamaan sulkijalihaksensa avulla niin pitkän ja paperinohuen ilmavirran tulemaan ulos peräsuolestaan jatkuvana ja tasaisena virtana. Ujellus kesti ja kesti. Kun kuulin sen viiltävän äänen, olin täysin varma, että viereisessä kopissa täytyi olla kung-fu-mestari. Ei kukaan muu osaa hallita omaa sulkijalihastaan yhtä taidokkaasti, yhtä tunteella ja yhtä hallitusti. Kuulemani pierunvihellys sai minut jäämään WC-kopin hämärään valaistukseen vielä hetkeksi. Se oli kuitenkin paha virhe.  

Hetken päästä tuli haju. Pierun haju oli niin sanoinkuvaamattoman tyrmistyttävä, että silmäni alkavat vielä näiden kaikkien vuosien jälkeen kirvellä pelkästä sen muistelusta. Se haju oli kuin joku olisi kuollut, herännyt henkiin ja kuollut jälleen vaihtamatta kertaakaan likaisia sukkiaan. Haistellessani saastunutta ilmaa mieleeni tuli armeijan metsäleirillä tarjottu makaronilaatikko, mistä mielleyhtymästä olen edelleenkin ihmeissäni.

Jos olisin jäänyt haistelemaan sitä raadon hajua, niin olisin jo kuollut mies. Poistuin sillä sekunnilla pahoinvoivana WC-tilasta, oksensin ulkona toimistorakennuksen seinälle pahaa oloani ja pyyhin oksennuksesta kostuneet huuleni. Ulkona ollessani haukoin happea litrakaupalla. En voinut saada tarpeekseni raikkaasta ulkoilmasta. Hengitin keuhkot täyteen raikasta ilmaa ja hymyilin. Tuntui kuin olisin päässyt paratiisiin ja ainoa asia, jota kaipasin siinä maailmassa, oli sillä hetkellä hengittämäni raikas ilma. Saatoin olla jopa sen verran tunteideni vallassa, että yksittäinen onnenkyynel saattoi valua silmäkulmastani. Vaikka olen tyhjentänyt paljon paiseita lääkärintyössäni kanssaihmisten anaalialueilta, tuo toimistorakennuksessa kohtaamani ujeltava vihellyspökäle on pahin haju, jota olen koskaan elämäni aikana haistanut. Se on mielestäni paljon sanottu.

Oksentaminen helpotti oloani välittömästi. Olin niin tyrmistynyt kokemastani, että unohdin tyystin, miksi edes olin mennyt vessaan hetkeä aiemmin. Sillä asialla ei ollut kuitenkaan enää mitään väliä, koska koulun toimistorakennuksen edusta oli tyystin tyhjä ja koulun oppilaat olivat vessaepisodin aikana siirtyneet omiin majoitusrakennuksiin. Gang’ia ei näkynyt missään. Olin muutaman minuutin vielä yksin viileässä ulkoilmassa. Hetken hengiteltyäni miellyttävää ilmaa, kävin levollisena istumaan takaisin pagodin varjoon odottelemaan opettajaani. Pian Shifu tuli toimistorakennuksen sisältä siskonsa kanssa, jonka jälkeen pääsimme lähtemään Shaolin-temppelin viereistä kylää kohti. Kun olimme päässyt Hondan kyytiin, Shifu kääntyi minun puoleeni.

– Mikä hitto täällä haisee? hän kysyi epäilevänä ja haisteli pahoinvoivana auton sisäilmaa ja tarkasteli minua ylös ja alas.

– Jaa. Enpä tiedä, esitin tietämätöntä, vaikka tiesin hyvinkin Tuonelan hajun tarttuneen vaatteiseeni ikuisiksi ajoiksi ujeltavasta paskapökäleestä.

– Haisee ihan kuolemalta. Ihan kuin haistelisi puhdasta pahuutta. Pieraisitko sinä naisseurassa? hän kysyi vihaisena.

– En se minä ollut. Kyllä minä omat pieruni tunnistan. Ehkä se oli siskosi, sanoin englanniksi, osoitin hänen siskoaan ja kohautin olkapäitäni.

Shifu aukaisi pettyneenä kaikki autonsa ikkunat ilman vaihtumiseksi. Se ei paljoa helpottanut hajua, joten Shifun sisko joutui pitämään nenästään kiinni koko kotimatkan ajan. Kotipihassa luulin selvinneeni voittajana tästä päivästä, mutta en olisi voinut olla enempää väärässä.

Muutamaa päivää myöhemmin minulle selvisi, että Gang oli nähnyt minun poistuvan kung-fu-koulunsa WC-tiloista, tunnistanut nykyisen kung-fu-opettajani auton eikä hän ollut unohtanut mitään vuosien takaisista teoistani. Eikä hän halunnut antaa asian olla. Yksi asia oli ainoastaan muuttunut: Nyt hän tiesi, missä minä asuin.  

Tämä blogikirjoitus on osa Soturimunkin perintö –blogisarjaa, joka jatkaa Soturimunkin oppipoika -kirjan tarinaa. Sarjassa on 20 osaa, jotka julkaistaan vuoden 2020 aikana osoitteessa: www.joonastolvanen.fi.

Voit tilata uuden lastenkirjani Jademiekan arvoitus osoitteesta: https://otava.fi/kirjat/jademiekan-arvoitus/ .

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: