Soturimunkin perintö, osa 1: Uusi oppilas

Kuva 1. Auringonnousu Dengfengissä (Kuva: Joonas Tolvanen)

Elämä on arvokasta, koska mikään siinä ei ole pysyvää. Useimmilla meistä vaihtuu elämämme aikana monta kertaa asuinpaikka, työpaikka, elämänkumppani ja ystäväpiiri. Menetämme vuosien varrella lukuisia ystäviä, saamme uusia perheenjäseniä, aloitamme uusia harrastuksia ja jotkut meistä vaihtavat myös uskontoaan. Osa menetyksistä tapahtuu tahtomattamme, mutta toisiin olemme itse syyllisiä. Muutoksen perimmäiset syyt eivät ole aina tiedossa, mutta se ei estä muutosta tapahtumasta. Muutos on pysäyttämätön aalto, joka pyyhältää ylitsemme viedessään kaikki vanhat asiat mennessään. Elämässä on harvoja asioita, jotka pysyvät muuttumattomina vuosikymmenestä toiseen. Joskus muutokset tulevat niin hitaasti, että huomaamme muutoksen seuraukset vasta jälkikäteen. Joskus muutos tulee kuin salama kirkkaalta taivaalta. Muutos voi tulla myös ihmisen muodossa. Näin tapahtui myös minulle. Elämäni muuttui, kun tapasin Samuelin.

Muutama vuosi sitten olin treenaamassa kung-fu-opettajani luona Kiinan Dengfengissä. Opettajani kertoi minulle täysin yllättäen eräänä päivänä, että uusi oppilas tulee seuraavalla viikolla asumaan luoksemme. Hän sanoi, että meidän pitää hakea tämä uusi oppilas, Samuel, Zhengzhoun kansainväliseltä lentoasemalta. Olin asiasta innoissani, koska olimme treenanneet opettajani kanssa kahdestaan koko kesän ja mielestäni oli mukavaa saada uusi kaveri treenaamaan kanssamme. Olen aina ollut sitä mieltä, että kamppailutaitoja ei voi harjoitella ilman vastustelevaa vastustajaa. Uuden treenikaverin tullessa paikalle tiesin, että itsepuolustustaitojen harjoittelu tulisi helpottumaan huomattavasti. Kaipasin myös uutta juttukaveria, koska ajoittain päivät Kiinassa tuntuvat tuskallisen pitkiltä. Vaikka keskustelin silloisen tyttöystäväni, nykyisen vaimoni, kanssa Skypen kautta pari kertaa päivässä, kaipasin välillä myös muiden ihmisten kanssa keskustelua. Uusien näkökulmien kuuleminen virkistää mieltä kummasti.

Seuraavana viikkona lähdimme opettajani kanssa Samuelia vastaan lentoasemalle. Vaikka en ollut koskaan eläessäni tavannut Samuelia, tunnistin hänet jo kaukaa Zhengzhoun lentoaseman tuloaulassa. Se ei ollut vaikeaa, koska hän oli ainoa länsimaalainen mustatukkaisten kiinalaisten keskuudessa. Samuelilla oli pitkät ruskeat hiukset, joka laskeutuivat hänen leveille hartioilleen. Pitkänomainen nenä korosti hänen hieman kuopalla olevia silmiään ja korkeita poskipäitään. Samuel oli pukeutunut harmaaseen hihattomaan t-paitaan ja hänellä oli kädessään ruskeanahkainen rannekello. Hänen leveä hymynsä näkyi jo kaukaa, ja se tarttui välittömästi minun ja kung-fu-opettajani kasvoille ennen kuin olimme kerenneet vaihtaa edes yhtään sanaa Samuelin kanssa. Jos saisin käyttää vain yhtä sanaa kuvaillakseni häntä, niin Samuel näytti ystävältä. Tuona hiostavana kesäpäivänä minulla ei ollut kuitenkaan mitään aavistusta siitä, että sama ystävä tulisi myöhemmin särkemään sydämeni. Tuolloin en vielä tiennyt, että myös ystävät voivat särkeä sydämeni. Seuraavien vuosien aikana sydämeni tulisi särkymään pariinkiin otteeseen, mutta ei mennä vielä asioiden edelle.  

Olin minusta ja kung-fu-opettajastani ensimmäinen, joka tarjosi kättään Samuelille. Tervehdin häntä englanniksi ja hän esitteli itsensä. Hänen kättelynsä oli jämäkkä ja totinen. Juuri sellainen, jollainen kung-fu-miehen kättelyn pitääkin olla. Olen aina ollut sitä mieltä, että kättely kertoo paljon ihmisestä. Tästä syystä kättelen lähes jokaista tapaamaani henkilöä ensimmäistä kertaa tavatessani. Etenkin lääkärintyössä mielestäni jämäkällä kättelyllä on suuri rooli potilas-lääkärisuhteen luomisessa. Myöhemmin olen luopunut kättelytavastani koronavirusepidemian vuoksi, mutta tuolloin vielä ajattelin kättelyn olevan kaikista tärkein yksittäinen tapahtuma ensikohtaamisessa uusien ihmisten kanssa.

Tulimme Samuelin kanssa välittömästi toimeen. Hän oli saksalainen matematiikan opettaja, joka oli vapaa-ajallaan opiskellut mandariinikiinaa viimeiset kolme vuotta. Hän kiinnostui kiinankielen opintojensa aikana kung-fusta, kun hän oli katsonut Shaolin-munkkeja käsitelleen dokumentin televisioista tyttöystävänsä kanssa. Dokumentista innostuneena hän oli mennyt kung-fun peruskurssille kotitalonsa viereiseen kung-fu-kouluun. Peruskurssin jälkeen Samuel oli menettänyt sydämensä kiinalaisille kamppailutaidoille ja hän oli myytyä miestä. Hiljalleen hänen mielessään alkoi kyteä ajatus kung-fun treenaamisesta lajin syntypaikassa Kiinassa. Vuosien treenaamisen jälkeen hänen saksalainen opettajansa oli suositellut Samuelia tulemaan treenaamaan lajin suurmestarin, minun kung-fu-opettajani, luo Shaolin-temppelin viereiseen kylään. Enempää vakuuttelua Samuel ei tarvinnut. Seuraavana kesänä hän oli pakannut treenivaatteensa pieneen reppuunsa ja noussut ensimmäiseen Zhengzhoun lentokoneeseen unelmansa perässä.

Tunsin sielunveljeyttä Samuelia kohtaan, koska sydämemme sykkivät samaan tahtiin. Samuelin lapsenomainen into kiinalaisia kamppailutaitoja kohtaan muistutti minua itsestäni, kun tulin ensimmäistä kertaa Kiinaan useita vuosia aiemmin. En haluaisi myöntää sitä, mutta tuolloin minulla ei ollut ollut enää vuosiin Shaolin kung-futa kohtaan vastaavaa palavaa intohimoa. Tunsin jonkinlaista kateutta Samuelia kohtaan, koska hänellä oli sisällään jotain, minkä olin kauan sitten menettänyt. Hänen seurassaan tunsin kuitenkin osan tuosta kadonneesta intohimosta palautuvan sieluuni, mikä lähensi meitä ihmisinä. Luulen sen olleen merkittävin tekijä siihen, miksi pidin häntä heti ystävänäni, ja myöhemmin rakkaana kung-fu-veljenäni ennen kuin välimme katkesivat traagisella tavalla. Kerron niistä tapahtumista hieman myöhemmin lisää.

Kotimatkamme lentoasemalta viivästyi parilla tunnilla, koska Zhengzhoun moottoritiellä tapahtui auto-onnettomuus. Useamman auton ketjukolari tukki vakioreittimme Shaolin-temppelin viereiseen kylään, joten jouduimme kiertämään kotiin sivuteitä pitkin. Samuelia kiertotie ei lainkaan haitannut. Hän oli sen verran innoissaan kaikesta näkemästään, ettei hän näyttänyt meille ulospäin lainkaan väsymystä, nälkää tai uupumusta. Hän oli juuri matkustanut meidän luo yli kaksitoista tuntia, joten hänen sinnikkyytensä teki vaikutuksen minuun ja kung-fu-opettajaani. Automatkan kärsivällisyyden perusteella odotimme Samuelin jättävän pysyvän jälkensä kung-fu-linjaamme. Vuosia myöhemmin selvisi, että olimme oikeassa. Hänen jättämä jälkensä oli kuitenkin tyystin toisenlainen verrattuna siihen, mitä kumpikaan meistä tuolloin osasi odottaa. Samuelin jättämä jälki sieluissamme on edelleen kuin sysimusta railo, joka ei ole vieläkään kunnolla sulkeutunut.   

Kuva 2. Minun ja Samuelin huone (Kuva: Joonas Tolvanen)

Yritin tehdä kaikkeni, että Samuel tuntisi olonsa tervetulleeksi kung-fu-opettajani luokse. Jynssäsin huoneeni lattiasta kattoon ennen hänen saapumistaan, raivasin hänen tavaroilleen runsaasti tilaa vaatekaapista, ostin hänelle lähikaupasta valmiiksi syötävää treenien jälkeen ja valitsin hänelle kung-fu-kaupasta parhaimman kung-fu-seipään harjoitusvälineeksi. Tiesin, että ensimmäiset päivät tuntuisivat joka tapauksessa kidutukselta rankan treenaamisen vuoksi, joten toivoin, että nämä pienet eleet tekisivät hänen olonsa edes hiukan helpommaksi. Olin oikeassa. Hän oli kiitollinen saamastaan avusta ja kiitti minua joka päivä avuliaisuudestani hänen treenireissunsa alkumetreillä. Meistä oli nopeaa vauhtia tulossa hyviä ystäviä. Kaikki meni hyvin seuraavaan viikkoon asti. 

Seuraavalla viikolla olin menossa harjoittelemassa Samuelin kanssa kahdestaan parin kilometrin päähän kung-fu-mestarimme kodista. Pidin tästä syrjäisemmästä treenipaikasta, sillä se oli kokonaan viileän varjon peitossa. Koska meneillään oli kesän pahin helleaalto, Samuel suostui välittömästi kokeilemaan ehdottamaani treenipaikkaa, kun olin kuvaillut sen virkistävää vuoristoviimaa maasta taivaisiin.  

Treenipaikka oli laakea tasanne pienen kukkulan päällä. Ainoa ongelma valitsemassani treenipaikassa oli se, että sinne päästäkseen piti kiivetä parin metrin korkuisen kalliokielekkeen yli. Olin kiivennyt sinne satoja kertoja ennenkin, joten luulin, että se olisi helppo nakki myös uudelle treenikaverillenikin, mutta ei se mennyt niin. Tein virheen olettaessani liikoja uudesta kung-fu-veljestäni. Kadun sitä päätöstä vieläkin.    

Kiipesin kalliokielekkeen päälle ensin ja kehotin Samuelia ottamaan tukea perässäni samoista kohdista, joista minä olin ottanut hetkeä aiemmin. Minun ei olisi pitänyt sanoa niin. Samuel oli nimittäin minua noin kymmenen kiloa painavampi, joten ottaessaan kiinni samasta kuivuneesta männynoksasta, josta olin ottanut kiinni kymmeniä kertoja aiemmin ilman ongelmia, hän tipahti kalliokielekkeeltä alas ja menetti tajuntansa. Pelkäsin pahinta. Luulin tappaneeni treenikaverini. Samuel oli tippunut parin metrin matkan ja hän makasi liikkumattomana katkennut oksa vieressään. Kiipesin nopeasti kalliokielekkeeltä alas tutkimaan Samuelin ruumista. Suureksi onnekseni hän oli elossa. Samuel virkosi nopeasti, kun ravistelin hänet hereille. En olisi tiennyt, mitä olisin tehnyt, jos hän ei olisi hengittänyt. Tutkin hänestä nopeasti karkean neurologisen statuksen. Onneksi hänellä ei ollut mitään aivoverenvuotoon viittaavia löydöksiä, joten siinä vaiheessa huokaisin helpotuksesta. Juhlin kuitenkin liian aikaisin.

– Olen ihan helvetin pahoillani. Tämä oli minun syyni, sanoin herkistyneenä. Hävetti niin saatanasti. Kuinka saatoin toimia niin tyhmästi? kirosin itseäni. Häpeän ajattelematonta tekoani vieläkin, kun mietin asiaa.

– Ei se mitään. Ei tässä onneksi käynyt kuinkaan, Samuel sanoi ja hymyili pää kipeänä.

– No hyvä. Lähdetään kotiin. Ei meidän kannata treenata enää tänään, sanoin ja ojensin Samuelille käteni. Siinä vaiheessa näin sen.

Samuelin vasen olkapää oli selvästi alempana toiseen puoleen verrattuna. Tiesin välittömästi, että hänen olkapäänsä oli pois paikaltaan. En halunnut säikäyttää uutta ystävääni heti päähän kohdistuneen iskun jälkeen, joten saatoin hänet saman tien kung-fu-opettajani kotiin ennen kuin kertoisin hänelle hänen rikkoutuneesta olkapäästään. Vasta kun hän kävi istumaan sängylleen, hän huomasi, ettei hän voinut liikuttaa lainkaan vasenta olkavarttaan. Siinä vaiheessa vasta kerroin hänelle, että meidän täytyy mennä lääkäriin mahdollisimman nopeasti.

Yllätykseni oli suuri, kun Samuel kieltäytyi lähtemästä mihinkään. Hän kertoi, ettei hänellä ole matkavakuutusta eikä hän missään nimessä mene sairaalaan, vaikka kantaisin hänet sinne. Hän sanoi minulle, ettei hän luota paikallisen terveydenhuoltoon, joten hänen päätöksensä tulisi olemaan lopullinen. Hän kertoi myös minulle, että mieluummin hän odottelee kotimatkaansa useamman viikon olkapää pois paikaltaan verrattuna siihen, että joku paikallinen poppamies koskee hänen käteensä. Yritin selittää hänelle Zhengzhoun yliopistollisen sairaalan lääketieteen suhteellisen korkeasta tasosta, mutta hän ei enää kuunnellut minua. Hän seisoi päätöksensä takana enkä saanut käännettyä hänen päätään. Kun ajattelen asiaa jälkikäteen, niin minua ärsyttää vieläkin hänen naurettava itsepäisyytensä tuossa tilanteessa. En ole koskaan ymmärtänyt ihmisiä, jotka terveytensä kustannuksella tekevät typeriä päätöksiä. Hänen itsepäisyytensä veti vertoja jopa omalleni. En voinut kuitenkaan asialle mitään, joten jouduin sopeutumaan tilanteeseen. En voinut myöskään jättää asiaa tyystin hoitamatta, joten minulle ei jäänyt vaihtoehtoja. Minun oli itse vedettävä hänen olkapäänsä takaisin paikalleen. Se oli helpommin sanottu kuin tehty.

Hetken taivuttelun jälkeen Samuel antoi periksi ja antoi minun kokeilla vetää hänen olkapäänsä paikalleen. Lupasin ainoastaan yrittää, koska en luottanut omiin taitoihini vielä silloin. Tiesin, että minun oli tehtävä toimenpide myös mahdollisimman nopeasti, ettei Samuelin olkapään lihakset kerkeisi mennä spasmiin, lihaskouristukseen. Jos lihakset kangistuisivat, toimenpide ei tulisi onnistumaan ilman oikeita lääkkeitä. Tuleva toimenpide stressasi minua suuresti, koska edellisestä olkapään reponoinnista oli monta kuukautta enkä ollut tehnyt sitä montaa kertaa lääkärin urani aikana. En kertonut sitä kuitenkaan tuolloin Samuelille, koska hän ei olisi tehnyt sillä tiedolla mitään. Lääkärin tulee olla ensimmäisenä vakuuttava, muut taidot tulevat sen jälkeen. Lääkärin näennäinen itsevarmuus on viitta, jonka puemme yllemme ajoittain työssämme. 

Ennen toimenpidettä rauhoittelin Samuelia, annoin hänelle maksimiannoksen kipulääkettä ja yhden rauhoittavan lihasrelaksantin, jota pidin varmuuden vuoksi mukanani ensiapulaukussani tällaisia tilanteita varten. Opin kantamaan mukanani suurta lääkearsenaalia sen jälkeen, kun vuosia sitten kaverini sai vaikean paniikkihäiriön Kiinan muurilla. Jos minulla olisi ollut silloin rauhoittavaa lääkettä, minun ei olisi tarvinnut kantaa häntä sieltä pois. Sen tapahtuman jälkeen ensiapulaukustani on löytynyt varmuuden vuoksi erinäisiä lääkkeitä, pienkirurgiset instrumentit ja tikkausvälineet kaiken varalta. En olisi uskonut, että tulen joskus vielä tarvitsemaan myös viimeksi mainittuja kirurgin välineitä treenireissullani Kiinassa. Se on kuitenkin kokonaan toinen tarina.

Samuel rauhoittui nopeasti nieltyään antamani lihasrelaksantin. Hän kikatti huumehöyryissään hauskasti, mikä huvitti suuresti itseänikin. Minulla ei ollut valitettavasti mukanani nivelensisäistä puuduteainetta, joten tiesin tulevan toimenpiteen olevan kivulias. Siitä syystä pyysin Samuelia puremaan pehmeää pyyhettä, että hän saisi jotain muuta ajateltavaa kuin hänen paikaltaan olevan olkapäänsä. Hetken odottelun jälkeen kävin töihin.

Olkapään reponointi eli paikalleen laittaminen ei ole voimalaji. Paikaltaan tippunutta olkapäätä ei saa riuhtoa, repiä eikä ruhjoa. Tiesin sen olevan kärsivällisen miehen hommaa, joten aloitin toimenpiteen siten, että pyysin Samuelia riiputtamaan yläraajaansa sängyltä vapaasti alas roikkuen. Laitoin hänen käteensä parin kilon hiekkapussin, jonka tarkoituksena oli rentouttaa hänen hartianseudun lihaksia entisestään, koska muutoin kouristuksessa olevat lihakset estävät olkapäätä palautumasta oikealle paikalleen. Joskus roikottaminen pelkästään saa olkapään paikalleen, mutta nyt mitään ei tapahtunut. Kiroilin hiljaa mielessäni, mutta ulkoisesti pysyin rauhallisena. Tärkein saamani opetus lääkärikoulussa oli, että lääkärillä ei saa koskaan olla mikään hätänä. Potilas on ainoa henkilö, jolla on hätä. Lääkäri on se, joka yrittää viedä hädän pois parhaan kykynsä mukaan. Noudatin tätä kliinisen opettajani antamaa ohjetta ja odottelin rauhassa vielä parikymmentä minuuttia. Lopulta jouduin siirtymään seuraavaan vaiheeseen, kun tilanne pysyi muuttumattomana. 

Seuraavaksi asetin Samuelin kyynärpään vaakatasoon ja hänen koukistetun kyynärnivelen kohdalta yrtin painaa olkaniveltä takaisin kuoppaansa toisella kädelläni. Samuel huusi ainoastaan kivusta eikä mitään muuta tapahtunut tärisevän käteni alla. Päätin vaihtaa jälleen tekniikkaa. Viimeisenä vaihtoehtona päätin kokeilla vanhaa Hippokrateen menetelmää, josta muistin nähneeni opetusvideon muutamaa kuukautta aiemmin. Siirsin Samuelin selinmakuulle ja laitoin jalkapohjani hänen kainaloonsa. Vein hänen yläraajansa 45°:n kulmaan ja aloin rauhallisesti vetää hänen kipeää kättään itseäni kohti. Samalla painoin jalalla hänen kainaloaan ja tein pieniä kiertoliikkeitä hänen olkavarrellaan. Hetken vetämisen jälkeen tapahtui viimein se, mitä olin toivonut. Tunsin jalkani alla muljahduksen ja vetämäni olkapää meni samaan aikaan paikalleen. Varmistaakseni asian pyysin Samuelia liikuttamaan olkapäätään ja hänen olkapäänsä liikkui normaalisti. Lopuksi tarkastin hänen raajan verenkierron ja hermojen toiminnan. Kaikki vaikutti hyvältä, joten olin onneni kukkuloilla. Tunsin mielessäni suurta ylpeyttä ja kiitollisuutta kaikille kliinisille opettajilleni. Ehkä en käynyt lääkärinkoulua sittenkään turhaan, ajattelin iloisena.  

Toimenpiteen jälkeen laitoin Samuelin käden kantositeeseen pariksi viikoksi jatkohoidoksi, jonka jälkeen pystyimme aloittamaan Shaolin kung-fun treenaamisen asteittain uudelleen. Käsi parantui onneksi ennalleen eikä siihen jäänyt lainkaan toiminnallisia rajoituksia. Suosittelin Samuelille, että hänen kannattaa hakeutua lääkäriin kotimaassaan heti reissun jälkeen kuvantamistutkimuksia varten, mutta hän ei koskaan noudattanut neuvoani. Olen aina ajatellut, että aikuiset ihmiset saavat itse päättää elämästään ja hoidostaan.

Ehkä jos olisin vienyt hänet heti loukkaantumisen jälkeen Zhengzhoun yliopistolliseen sairaalaan, tulevat tapahtumat olisivat edenneet eri tavalla ja ystävyytemme ei olisi särkynyt. Vaikea sanoa, koska ystävyys on loppujen lopuksi hyvin haurasta ja pienimmät asiat voivat rikkoa sen peruuttamattomalla tavalla. Ystävyys on kuin kristallivaasi, joka voi särkyä pienestäkin osumasta. Olen edelleen pahoillani siitä, mitä tuon toimenpiteen jälkeen tapahtui välillämme enkä ole vielä valmis antamaan sitä itselleni kokonaan anteeksi. Se tarina jääköön kuitenkin seuraavaan päivään.

– Joonas Tolvanen

Tämä blogikirjoitus aloittaa Soturimunkin perintö –blogisarjan, joka jatkaa Soturimunkin oppipoika -kirjan tarinaa. Sarjassa on 20 osaa, jotka julkaistaan vuoden 2020 aikana osoitteessa: www.joonastolvanen.fi.

Voit tilata uuden lastenkirjani Jademiekan arvoitus osoitteesta: https://otava.fi/kirjat/jademiekan-arvoitus/ .

2 vastausta artikkeliin “Soturimunkin perintö, osa 1: Uusi oppilas

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: