Haastattelu, jota ei koskaan tapahtunut

Seuraavaksi kerron elämäni kiusallisimmasta haastattelusta. Se ei oikeastaan ollut edes haastattelu, koska sitä ei koskaan tapahtunut. Haluan pitää haastattelijan nimettömänä, koska koko tilanne oli meille molemmille äärimmäisen kiusallinen.

Kaikki tapahtui pari vuotta sitten. Esikoiskirjani julkaisun jälkeen sovin erään kuuluisan suomalaisen bloggaajan kanssa haastattelun Kuopion Brahenpuistoon. Aiheena oli Shaolin kung-fun harjoittelu, esikoiskirjani ja nuoruudessa viettämäni aika kiinalaisissa sisäoppilaitoksissa. Perusjuttuja siis. Olin vastannut samankaltaisiin kysymyksiin kymmeniä kertoja aiemminkin saman vuoden sisällä eri haastatteluissa, joten luulin haastattelun menevän rutiinilla. Olin väärässä.

Haastattelu meni pieleen aikataulusta lähtien. Luulin, että olimme sopineet bloggaajan kanssa haastattelun alkavan kello 15.00, kunhan olin saanut hoidettua päivän viimeisen potilaan. Asuin vielä tuolloin Kuopiossa ja tein lääkärintöitä työterveyshuollon puolella. Päivän viimeisen potilaan kanssa kului kuitenkin aiottua enemmän aikaa erinäisten syiden vuoksi, joten olin vielä kello 14:45 Kuopion keskustassa reilun kilometrin päässä tapaamispaikalta. Minulla oli käveltävä nopeasti keskustan halki Brahenpuistoon, jos halusin ajoissa paikalle. Kävelin Kirkkokatua pitkin turhan nopeasti haastattelupaikalle, kun törmäsin vastaantulijan kanssa Vuorikadun kohdalla. Uhrini oli paikallinen koditon mies, joka kaatuessaan päälleni läikytti viinapullonsa sisällön uudelle paidalleni, jonka olin ostanut haastattelua varten Carlsonilta edeltävänä päivänä.  Pahoittelin hölmöyttäni miehelle, nostin hänet pystyyn kävelykadulla ja tarkastin, että hänelle ei käynyt mitään.

Selvisimme onneksi molemmat säikähdyksellä. Vaatteeni ainoastaan alkoivat haista vanhalta viinalta, mutta se ei minua suuremmin haitannut. Tiesin sen olevan pieni vahinko, jonka voi helposti korjata pesukoneella. Jos kaikki vahingot olisivat sellaisia, maailmassa olisi vähemmän korjattavaa. Vahinkoja sattuu ja elämä jatkuu eteenpäin.

Kaatumisen jälkeen juoksin loppumatkan Brahenpuistoon, koska pelkäsin myöhästyväni haastattelusta. Puistossa katsoin rannekelloani, joka näytti 14:59 eli olin juuri oikeaan aikaan haastattelupaikalla. Puisto oli siitä huolimatta tyhjä. Bloggaajaa ei näkynyt paikalle varttituntiin, joten aloin selata käymiämme sähköpostiviestejä läpi, jos olin erehtynyt tapaamispaikasta. Olin antanut tuohon mennessä lähes viisikymmentä haastattelua parin vuoden sisällä, joten aikataulujen sekoittuminen oli täysin mahdollista. Luin viesteistämme, että sopimamme tapaamisaika oli sittenkin kello 16:00. Olin siis tunnin etuajassa haastattelupaikalla. Ei siinä mitään. Parempi olla tunti etuajassa kuin tunti myöhässä, ajattelin.

Suunnittelin viettäväni ylimääräisen ajan kauniissa Brahenpuistossa katsellen Kuopionlahden vesilintuja odotellessani bloggaajaa paikalle. Luonto oli kanssani eri mieltä. Pari minuuttia myöhemmin taivas repesi auki ja vettä alkoi sataa kaatamalla. Minulla ei luonnollisesti ollut sateenvarjoa mukanani. En voinut odotella tuntia kaatosateessa, joten minun oli löydettävä sateensuoja mahdollisimman nopeasti. Katoksia ei ollut lähimainkaan enkä halunnut kävellä puoltatoista kilometriä takaisin keskustan kauppoihin, joten menin hetken mielijohteesta rannassa olevan soutuveneen alle sateensuojaan. Olin ylpeä terävästä älystäni ja aloin katsella suojapaikassani aikani kuluksi kännykkäni kautta Netflixistä Breaking Badin neljättä tuotantokautta. Sadekuuri loppui yhtä nopeasti kuin se oli alkanut, mutta ohjelmaan jännittäviin käänteisiin uppoutuneena en huomannut lainkaan ajan kulua. Viimein havahduin kuluneeseen aikaan ja katsoin kännykkäni kelloa tuntia myöhemmin. Kello oli 15:59 ja sovittu tapaaminen alkoi minuutin päästä. Kömmin nopeasti veneen alta ihmisten ilmoille. Epähuomiossa paitani tarttui ilmeisesti veneen airon pidikkeeseen ja se repeytyi kahtia navan kohdalta, minkä huomasin valitettavasti vasta myöhemmin.

Kun olin mönkimässä veneen alta, viereisellä puupenkillä istuva kaunis nuori nainen huudahti pelästyneenä. Tunnistin naisen välittömäksi samaksi bloggaajaksi, jonka kanssa olin sopinut haastattelun edeltävänä viikkona, ja tervehdin häntä leveä hymy kasvoillani. Kutsutaan häntä tässä kirjoituksessa vaikka Sanniksi, niin hän saa säilyttää yksityisyytensä.

– Hei, Sanni, sanoin.

– Hei? hän kysyi epäröiden ja vilkuili ympärilleen levottomana. Hän oli ihmeissään, koska tiesin hänen nimensä.

– Meillä oli haastattelu sovittu, sanoin ja samalla kopistelin hiekkaisia housujani. Sanni katsoi minua alhaalta ylöspäin miettien tarkkaan sanavalintojaan. Hän ei kuitenkaan keksinyt mitään sopivaa sanottavaa.

– Öööh, Sanni ainoastaan vastasi.

– Nimeni on Joonas Tolvanen. Puhuimme puhelimessa pari viikkoa sitten ja vaihdoimme keskenään sähköposteja. Kirjoitin sen Soturimunkin oppipojan, sanoin.

– Aivan. Minä olen Sanni, kaunis nainen sanoi epäröiden. – En ollut tunnistaa sinua. Näytät niin erilaiselta, mitä kuvittelin, hän jatkoi.

– Joo. Olen paljon komeampi luonnossa, sanoin nauraen. Sanni ei hymyillyt takaisin, joten kiusaannuin entisestäni. Miksi helvetissä minun piti sanoa noin typerä kommentti?

– Miksi ihmeessä tulit tuon soutuveneen alta? Ja miksi paitasi on revennyt? Sanni kysyi avoimesti ihmetellen.

– No, tiedäthän sinä. Nyt on lama-aika ja kaikkea. Ei tämä lama ole helppoa meille lääkäreillekään, yritin vitsailla. Minun olisi pitänyt kertoa totuus, mutta enhän minä idiootti osannut edes sitä kertoa. Vasta silloin huomasin paitani repeytyneen. Yritin piilotella paljasta napaani siinä liioimmin onnistumatta.

– Mitä paidallesi tapahtui? Et vastannut kysymykseeni, hän jatkoi hämmentyneenä.

– Jaa, sanoin kiusaantuneena. – Ostin tämän paidan vasta eilen Carlsonilta. Kuopiossa on näemmä isoja koiperhosia. Etenkin kun asuu veneen alla, niin paidat eivät tunnu kestävän, jatkoin vitsailua, mutta Sanni otti kaikki sanani kirjaimellisesti.

– Minun on nyt ihan pakko kysyä. Haiset ihan vanhalta viinalta ja puhut ihan höpöjä. Oletko humalassa? Sanni kysyi.

Aloin nauraa entistä kiusaantuneena. Olin juuri kertomassa totuutta tapahtumista, kun koditon mies, johon törmäsin tunti sitten muutaman sadan metrin päässä, käveli meidän ohitse. Hän hymyili meille leveästi ja paljasti harvahampaisen suunsa. Hän liittyi keskusteluun.

– Hei, kaveri, koditon mies sanoi ja osoitti minua.

– Minäkö? kysyin ja osoitin itseäni.

– Juuri sinä. Olet minulle edelleen viinapullon velkaa aamusta, koditon mies sanoi, iski silmäänsä ja jatkoi kävelyään Peräniemen kasinoa kohti.  

Siinä vaiheessa tiesin pelini olevan menetetty. Sanni ei tulisi koskaan uskomaan minun versiotani tapahtumista. Kodittoman miehen lähdettyäni kerroin Sannille, etten ollut humalassa. Olin törmännyt kiireessäni Vuorikadun risteyksessä hetki sitten näkemäämme kodittomaan mieheen, joka läikytti viinapullonsa sisällön päälleni. Olin haastattelupaikalla etuajassa. Vettä rupesi yllättäen sataa taivaan täydeltä, jolloin kömmin soutuveneen alle sateen suojaan. Katsoin Netfllixiä ajankuluksi enkä huomannut ajan rientävän. Kun olin kömpimässä soutuveneen alta ihmisten ilmoille, paitani tarttui johonkin ja repesi kahtia navan kohdalta. Kertoessani tarinan eri käänteitä tajusin itsekin, kuinka epäuskottavalta koko tapahtumaketju kuulosti. Hetken aikaa epäilin jopa omia sanojani.

Sanni kuunteli tarinaani totisena. Huomasin hänen silmistään tarinan edetessäni, ettei hän uskonut sanaakaan kertomastani. Kuinka hän olisi voinutkaan uskoa, koska itsekin aloin menettää uskoani tapahtumien todelliseen kulkuun. Hän muuttui levottomaksi ja huomasin välittömästi, että hän halusi poistua paikalta mahdollisimman nopeasti. Huomattuani hänen ahdistuksensa päätin helpottaa hänen oloaan. Pahoittelin kaikkea hänen kokemaansa ja poistuin surumielisenä paikalta. Sillä tavoin hänen ei tarvinnut itse keksiä jotakin tekosyytä poistua paikalta, vaikka tiesin, että haastattelun keskeyttäminen jäisi harmittamaan minua. Kun olin kävellyt parin sadan metrin päähän, käännyin katsomaan vielä Sannia. Tilanne oli hänelle ilmeisesti sen verran kiusaannuttava, että hän juoksi kaupunkia kohti katsomatta lainkaan taakseen. Sannin juoksuaskeleet nähdessäni olin tyytyväinen, että keskeytin haastattelun ja vapaaehtoisesti poistuin paikalta. En minä tahallani häntä loukannut ja saanut häntä kiusaantuneeksi, mutta vahinkoja sattuu ja elämä jatkuu eteenpäin.

Seuraan edelleen ajoittain Sannin Instagramia ja hänen blogiaan. Ensimmäiset kuukaudet kävin hänen sivuillaan viikoittain tarkastamassa, että onko hän kirjoittanut mitään meidän tuolloisesta kohtaamisestamme Kuopion Brahenpuistossa. Mitään päivitystä ei ole tullut vastaan eikä hän ole tähän mennessä tietääkseni maininnut tapaamisestamme sanallakaan bloginsa lukijoille. Ehkä tapaamisemme oli hänelle niin yllättävä, kiusallinen ja ihmeellinen, ettei hän ole vielä valmis kertomaan sitä maailmalle. Olen siihen salaa tyytyväinen, koska nyt sain ensimmäisenä kertoa oman versioni tapahtumien kulusta.

Olen edelleen pahoillani, Sanni (nimi muutettu).

Kuva: Daniel Spase palvelusta Pexels

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: